Elämä kutsuu kontrollista irtipäästämiseen

Elämä kutsuu meitä kontrollista irtipäästämiseen. Elämä kutsuu meitä kontrollista irtipäästämiseen niin kovasti, että jos vastaamme kutsuun aina vain kontrolloimalla lisää ja enemmän, niin kipu ja kärsimys elämässä lisääntyy. Me, kun emme lopulta oikein voi kontrolloida mitään ja se illuusio mielen luomasta kontrollista särkyy lopulta aina. Enemmin tai myöhemmin. Tavalla tai toisella.

Mitä jos se kipu onkin portti? Mitä jos se kärsimys tai vaikeus tai hankala elämäntilanne tai parisuhdehaaste tai sairaus onkin portti? Mitä, jos oire kehossa onkin kutsu kääntyä kohti itseä? Mitä jos se kaikki, mikä tuntuu jopa sietämättömän vaikelta onkin kutsu hellittää irti kontrollista ja palata omaan kehoon, itseen? Mitä, jos se portti avaakin jotain sellaista, mitä sä et vielä voi edes kuvitella?

Tyttäreni syntymä oli portti. Näen itseni vieläkin kauhusta ja pelosta lyhistyneenä teho-osaston käytävän lattialla. Näen itseni laskemassa pulssia ja tuijottamassa saturaatiomittarin lukuja öisin. Näen itseni pelkäämässä. Näen itseni tekemässä A, B ja C suunnitelmaa, kun lapsen terveydentilassa tapahtuu muutoksia. Yritän kontrolloida elämää ja taistella kuolemaa vastaan. Yritän tehdä kaikkeni, että lapseni pysyisi hengissä. Näen ja voin edelleen melkein tuntea ahdistuksen, joka hiljalleen vaan kasaantuu päälleni, kun en osaa enkä pysty antautumaan sille kivulle, mikä elämässäni on. Pakenen, koska se kaikki on liian pelottavaa. Painan tunteeni alas, koska en osaa enkä kykene olemaan omien tunteideni kanssa ja on helpompi painaa alas kuin tuntea. En pysty nukkumaan. Saan paniikkikohtauksia. Ahdistun. Sairastun.

Ja se kaikki oli niin tärkeää, vaikka inhimillisesti tietysti joskus sietämättömän vaikeaa ja kivuliasta. Se kaikki oli portti. Se kaikki oli elämän kutsu päästää irti kontrollista ja alkaa elää elävää elämää, minkä kuuluukin tuntua. Elämän kuuluu tuntua, koska ne tunteet ohjaa meitä. Se oli kutsu kohti itseä ja kohti omaa kehoa. Kutsu kohdi omaa ydintä ja aidompaa itseä.

Elämä kutsui tammikuussa jälleen hellittämään irti kontrollista ja elin jälleen teho-osaston käytävillä lapsen maatessa sairaalavuoteella. Elämä tarjosi jälleen porttia, ja tällä kertaa portti alkoikin avautua. Lyhistymisen sijaan näenkin itseni elävänä ja tuntevana. Liikutin kipua, kuuntelin kehoani ja lähdin kulkemaan portista. Inhimillisesti kipu oli hetkittäin melkein niin vaikeaa ja sietämätöntä, että mieli kutsui takaisin kontrolliin, mutta minä uskalsinkin antautua sille kivulle. Uskalsin tuntea sen kivun. Elää kivun läpi. Ottaa vastaan sen kaikki, mitä oli. Sellaisena kuin se oli. Ei ollut enää tarvetta paeta. Itsessä ja omassa kehossa oli jo niin paljon turvaa ja työkalupakissa keinoja pysyä itsen kanssa.

Nyt alan tuntea pehmeyden. Alan hellittää. Kehoni alkaa hengittää. Olen taas elossa. Elävämpänä kuin koskaan. Kuulin vihdoin kutsun hellittää. Aina en osaa, mutta opettelen.
Oli aika ennen tyttäreni syntymää ja aika sen jälkeen.
Portti
Oli aika ennen lapsen viimeisintä leikkausta ja aika sen leikkauksen jälkeen.
Portti.

Kaiken piti mennä juuri niin kuin se kaikki meni. Elämä kutsui päästämään irti kontrollista ja minä hiljalleen päästin ja elämä ympärillä alkoi tapahtua. MInä aloin elää riippumatta siitä, mitä elämässä oli meneillään. 

Mikä sua kutsuu just nyt kontrollista hellittämiseen? Mikä kipu tai kärsimys juuri nyt kutsuu sua menemään kohti itseäsi? Mitä jos se onkin portti johonkin, mistä et vielä tiedä?

Hellittämistäsi kannatellen

♡:lla Heidi