Kun vanhempi kohtaa oman kipunsa avautuu lapselle loputtomien mahdollisuuksien maailma

Muistan, kun tyttäremme oli pieni, ja meillä oli säännöllisesti keskusteluaikoja sairaalassa ihanan lääkärin/psykoterapeutin kanssa. Edelleen kiitollisena kaikesta siitä tuesta, läsnäolosta ja kuulemisesta, jota saimme tyttäremme syntymän jälkeen monenlaisissa hetkissä. Terveiset Anna-Leena, jos luet tätä. Muistan, kun tyttömme oli vielä ihan vauva ja hän ehdotti, että opettelisimme pikku hiljaa puhumaan lapselle sairaala-asioista ja tutkimuksista ja puhumaan kaikkea sitä sairaalasanastoa, vaikka hän on vielä pieni eikä ymmärrä sanoja. Minun oli silloin vaikea itkemättä puhua oikeastaan mistään, ja kaikki aiheutti minussa isoja ja pienempiä reaktioita. Silloin en tietenkään vielä edes tajunnut aina reagoivani. Puhumisen myötä sanoista tulisi meille vanhemmille tutumpia ja jonain päivänä, kun tytär jo ymmärtäisi sanojen merkityksen, niin sanat olisi meille vanhemmille jo tutumpia, ja pystyisimme puhumaan lapselle asioista neutraalimmin ilman isompia reaktioita. 

Eilen meillä loppui sairaalassa kipukeskuksen asiakkuus ja siinä minä tyttäreni taitoa ja kykyä puhua ja käsitellä kaikkea omaan elämään liittyvää ihaillessa mietin sitä Heidiä, joka itkien opetteli kertomaan sille pienelle vauvalle, että "nyt äiti mittaa sinulta saturaation" tai "tänään sinut nukutetaan ja tehdään sellainen tai tällainen tutkimus" tai "huomenna me mennään verikokeisiin ja äidin täytyy pitää sinusta kiinni, että saadaan verikoe otettua". Sanat olivat itsellekin pelottavia ja oma suru ja kipu oli käsittelemättä, mutta uskalsin silti aloittaa jostain. Uskalsin vaikka itketti. Uskalsin, vaikka ahdisti. Uskalsin, vaikka tuntui ihan tyhmältä. Jokin siinä lääkärin ehdotuksessa tuntui oikealta ja halusin opetella ja uskaltaa. Uskalsin lopulta niin syvästi, etten silloin osannut edes kuvitella. Uskaltaminen kasvoi matkan varrella ja kasvaa edelleen. On vain aloitettava jostain. Tyttäreni täyttää pian 8 vuotta ja on hurjan taitava omassa kehoyhteydessään. Hänellä on valtavasti keinoja käsitellä kipua ja omia vaikeita kokemuksiaan kaikesta huolimatta ja ehkä juuri sen vuoksi. Edelleen joskus tuntuu epäreilulta, että juuri hän joutuu kulkemaan läpi kaikesta siitä, mikä on osa hänen kohtaloaan, mutta minä olen vanhempana antanut hänelle myös valtavan suuren lahjan, kun käsittelen omaa kipuani enkä kaada sitä hänen reppuunsa. Hän saa käsitellä vain omaansa.

On tultu valtavan pitkä matka. Se, että minä olen kohdannut oman kipuni (ja kohtaan edelleen) on avannut tyttärelleni loputtomien mahdollisuuksien maailman. Olen valtavan kiitollinen itselleni siitä rohkeudesta, että olen uskaltanut. Se on vaatinut paljon, mutta antanut enemmän.

Liian usein kuulen vanhempien suusta lauseita, että

"Ei meidän lapsi muista niitä kokemuksia."

"En minä mistään ole traumatisoitunut. Kaikesta kuitenkin selvittiin."

"Ei se lapsi puhu näistä koskaan, niin en usko että se niitä miettii."

"Mitä niitä menneitä juttuja miettimään. Ne oli ja meni."

"Ei se lapsi oikeastaan valita kipua eikä sitä mitenkään ahdista."

Ja sanon sinulle, että lapsi kyllä muistaa. Ei aina tai useinkaan tietoisesti, mutta kehossa ja alitajunnassa muistaa, tietää ja kokee. Ja rakkaudesta sinuun, lapsi pitää itsellään, kun aistii, että sinuun sattuu hänen kipunsa ja kokemuksensa.

Siispä sinä rakas vanhempi. Rohkaisen sinua! Minä niin rakkaudella rohkaisen sinua kohtaamaan niitä kipuja, joita elämässä on. Niissä piilee valtava potentiaali. Enkä syyllistä sinua mistään. Me aina tehdään parhaamme niillä voimavaroilla joita on, ja mutta jos kuulet kutsun, että haluaisit antaa lapselle työkaluja käsitellä omia kokemuksiaan ja haluaisit löytää itsellesi työkaluja, niin ehkä tämä on sinulle. Minä nimittäin kuulen nyt vahvasti kutsun lähteä jakamaan enemmänkin kaikkea sitä, mitä kaikkea me on kahdeksan vuoden aikana tehty ja koettu. Mikä meitä on auttanut ja mikä meille on tuonut voimaa, valoa ja työkaluja arkeen ja lisännyt hyvinvointia. Mikä meissä vahvistaa terveyttä eikä ylläpidä sairautta. Mietin, että mikä olisi se tapa, keino tai foorumi, miten alan viedä tätä kaikkea eteenpäin, mutta laita minulle viestiä, jos tämä jollakin tavalla sinua koskettaa. Mun sydäntä on erityisen lähellä tietysti synnynnäisesti sydänvikaiset lapset ja heidän vanhempansa ja ne, joille sairaala-arki on tavalla tai toisella tuttua. Luulen, että tästä syntyy ehkä joku verkkokurssin kaltainen tila ja livenä kohtaamisia toivon myös, jossa saisi sukeltaa syvemmälle. Mene ja tiedä, mitä on syntymässä, mutta jotakin tärkeää. Siltä se tuntuu. Uskon ja tiedän, että minulla on jotakin annettavana niille, jotka haluavat kuulla.

Eilen kipupolilta lähtiessäni reflektoin vielä omaa kokemustani ja totesin, että pahimmillaan vanhempi ylläpitää lapsen kipua ja minä en enää halua ylläpitää mitään sellaista, josta voin päästää irti. 

Kokemuksiasi ja kipuasi kannatellen

Heidi